Ikävä

Eilen illalla nukutin Roopea, tuota meidän perheen pienintä ihmettä. Silittelin, suukottelin ja laulelin, minä puolestani sain märkiä pusuja ja pienien kynsien nipistelyä osakseni. Joka ilta me sulkeudutaan meidän huoneeseen, ihan kahdestaan ja joskus menee vartti, joskus tunti ennen kuin tuo pieni ihme nukahtaa ja huoneeseen tulee aivan hiljaista. Hetken makaan aina vierellä, silittelen ja ihmettelen, ennen kuin raaskin nostaa omaan sänkyyn jatkamaan unia. Tätä ennen olen peitellyt isommat pojat sänkyihinsä ja pienimmän nukahdettua on pieni hetki aikaa sohvalla miehen kanssa. Siinä me istumme hetken, katsomme tv:tä ja höpötämme turhia, joskus ihan asiaakin. Se pieni hetki illalla on korvaamaton, mutta miehen työreissujen vuoksi ne eivät ole jokailtaisia, joten ne kaikki mitä ehdimme viettää ovat arvokkaampia kuin uskoinkaan. Eilen illalla minut valtasi valtava kaipuu, ikävä ja suru. Silitin pientä poskea ja kyyneleet vain nousivat silmiini... Muutaman päivän päästä lähden työreissulle, yksin. Päätös piti tehdä aikoja sitten, onhan Roope silloin jo 10kk ja jää isänsä kanssa kotiin, ei minnekään hoitoon, vaan kotiin... Isän, toisen vanhemman kanssa, mutta miksi se ei tunnu oikealta, tai ei se tunnu väärältäkään, se tuntuu ikävältä.

Mieheni reissaa töiden puolesta paljon, se on ihan ok. Se on ihan ok minulle, se on ihan ok lapsille ja se on ihan ok kun keskutellaan kenen kanssa vain. Mutta entäs jos äiti joutuu lähtemään reissuun yksin, ilman lapsia, etenkin lapsen ollessa pieni? Se aiheuttaa keskustelua, kysymyksiä ja valitettavasti se aiheuttaa myös paheksuntaa. "Miten sä pystyt?" Apua, no eiköhän ne lapset pärjää..." "Mahtaa tulla ikävä?" Ja arvatkaa mitä! Totta helvetissä tulee ikävä, on jo nyt ennakkoon, olen itkenyt nyt pari kuukautta iltaisin, en ihan joka ilta, mutta monta iltaa. Maksaessani hotellia, itkin, maksaessani lentoja, itkin. Nyt varmaan mietitte, että miksi sitten lähdet? Tai miksi et ota Roopea mukaan? Niinpä, miksi, sitä olen miettinyt joka ilta, joka helvetin ilta ja aamu ja päivä ja aina kun  olen miettinyt koko reissua. Kuitenkin olen reissusta myös innoissani, erittäin innoissani! Olen lähdössä Performing Arts MM-kisoihin, ei tule ihan joka vuosi käytyä, itseasissa tämä on minulle elämäni ensimmäinen ja kuka tietää onko viimeinen. Siinäpä syy miksi haluan lähteä, en halua jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä, haluan kokea ne kisat, haluan oppia niistä kisoista, haluan elää hetken tanssia ihan yksin itsekkäästi, hetken sitä mikä ennen lapsia oli minulle enemmän kuin mikään. Mutta sitä haluan siis elää vain hetken, sillä nuo pienet ihmeet ovat ajautuneet mun elämän ehdottomiksi ykkösiksi<3 Ja siis, tottakai olen saanut myös käydä todella kannustavia keskusteluita tulevasta matkasta, kiitos niistä niille ketkä ovat jaksaneet kuunnella mun lätinää ikävästä ja tsempanneet minua kohti tulevaa. 

Kisat järjestetään Varsovan lähistöllä, jossain pienessä kylässä, sinne mennään bussilla lentokentältä. Päivät kisoissa kestävät aamusta myöhäiseen iltaan, joten Roopen mukaan ottaminen olisi itsekästä, en usko että liikkuvainen vaapero viihtyisi päiviä sylissä tai rattaissa, illalla kyllä viihtyisi sylissä ja vieressä. Onneksi lapsillani on isä, joka huolehtii, ottaa syliin ja nukuttaa, silittää ja höpöttää, en usko että laulaa, mutta nukuttaa rakkaudella ja ennen kaikkea, opettaa nukkumaan ilman tissiä. Se mua kyllä myös vähän pelottaa, miten käy imetyksen... Olen yrittänyt lopettaa jo kuukauden, tai siis ajatellut lopettamista, mutta en halua! Loppuuko se väistämättä 5 päivän tauon jälkeen? Onkohan mitään toivoa jatkaa enää reissun jälkeen, okei tämäkin vähä itkettää.

Olen siis todella kova ikävöimään, vuosi sitten käytiin miehen kanssa kahdestaan NewYorkissa ja minä siis itkin aivan koko menomatkan ja kolme ensimmäistä iltaa ikävää. Lennolla mun vieressä istunut nainen varmaan luuli, että minulla on joku hätä tai vähintään synnytän siihen kun puhisin ja itkin, hahaha! Selvisin siitäkin ja reissu oli ihana, miksi en selviäisi tulevastakin, jospa nuo lapset ei minua unohtaisi viidessä päivässä...

Sen lisäksi, että olen aloittanut ennakkoikävöinnin jo hyvissä ajoin, sai tämä hektinen arki minut illalla ajattelemaan ja huomasin ikävöiväni myös perheen yhteistä aikaa, miehen ja minun kahden keskeistä aikaa, kiireettömyyttä. Olen palannut töihin ihan pienesti, osa töistä saatiin juuri purkiin ja aikatauluihin helpotus kun soolot kisasivat jo pari viikkoa sitten, mutta kun yhdistää miehen työt, minun työt ja lasten harrastukset, on kalenteri melko täysi. Voin rehellisesti sanoa, että vihaan miehen työreissuja, olisihan se ihanaa jos hän olisi joka ilta kotona, jakaisi jokaisen illan meidän kanssa, toisaalta enhän itsekään ole, keskiviikkoisin olen töissä. Tiedän myös, että on isiä ja äitejä jotka ovat kotona vielä vähemmän, elävät sitä elämää ja osaavat silti olla täysin onnellisia. Enkä minä siis halua valittaa, haluan uskoa että tämä kaikki on väliaikaista, ihan kohta ohi ja arki asettuu raiteilleen. Kyllä sitä usein miettii, onko mitään järkeä asua Oulussa, kun miehen työt on pääosin muualle... Ei ehkä ole, mutta toisaalta me ollaan ehkä vähän järjettömiä muutenkin, sopivasti hulluja. Saa nähdä mihin elämä meitä vielä kuljettaa, sillä eilen päätin, etten anna kiireen ja ikävän viedä minua mukanaan, en anna hymyn hyytyä, vaan taistelen hymy kasvoilla kohti tulevaa. Järjestän aikaa, unohdan stressin ja nautin. Koti olkoon sotkuinen jos siivous veisi yhteistä aikaa, ruoka olkoon pikaruokaa, jos se tuo perheen ruokapöytään yhtä aikaa, ilta venyköön pitkäksi, jos se on ainoa aika treffeille kynttilänvalossa. Tätä arkea kaikkine kiireineen me elämme vielä muutaman viikon ja sitten aion jättää sen taakse, sitten aion olla äiti joka ei ikävöi aikaa, vaimo joka ei stressaa työmatkoista ja Krista, joka nauttii elämästä vielä himpun verran enemmän. Toisaalta, joulun jälkeen arki taas hurahtaa käyntiin ja edessä on tiukka kevät niin miehen, kuin minunkin töiden vuoksi, mutta entäs jo vain hyväksyy sen, nappaa ne pienet ihanat hetket, ei stressaa ja nauttii juuri siitä elämästä mikä on tässä ja nyt, kaikkine kiireineen ja hetkineen, ainakin tuntee elävänsä. Ja onhan meillä asiat aivan pirun hyvin, enemmän kuin hyvin, työ mikä motivoi, mistä nauttii ja mikä elättää, lapset jotka antavat merkityksen jokaiselle pienelle hetkelle, puoliso joka tukee, rakastaa eikä tuomitse, ei silloinkaan kun arki ketuttaa ja tulee sanottua tyhmästi. Itseasiassa, elämä on aika jännittävää, uskalletaan elää sitä kaikkine mausteineen, joskus on juostava lujaa, että ehtii, mutta välillä on hyvä pysähtyä ja olla vain, katsoa ympärilleen ja nostaa hymy kasvoille.



Kommentit

  1. Ihana, aito ja elämänmakuinen kirjoitus :). Tässä itsekin pohdin samoja asioita lasten nukkuessa ja miehen ollessa työmatkalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi! Tsemppiä sinne ja ihanaa joulun odotusta ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää, kiitos <3

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vauvan sänky

String system muutti olohuoneeseen

Vauvan hoitotaso (näin alkuun)