2015/01/29

All is pretty... vai onko?

Päivä alkaa hämärtyä ja kääntyä iltaan, onneksi. Aamu alkoi myöhästymisellä eskarista, siitä huutavan lapsen kanssa kauppaan ja kotona odotti imuri keskellä lattiaa, odottaa yhä. Tää päivä on yksi niistä päivistä, etten oo ihan varma onko tää totta. Olen puhunut paljon puhelimessa ystävien kanssa ja jokainen puheluista on jättänyt minuun paljon ajatuksia, ehkä liikaa tästä päänsärystä arvellen. Hassua miten juuri tänään ystävillä on ollutkin minulle jotain eritystä kerrottavaa.

Olen ihmisenä sellainen, että mietin paljon, jään miettimään ja haluan aina ratkaista kaiken. Vihaan auki jääneitä tilanteita, hoitamattomia asioita ja ehkä juuri siksi vihaan riidellä, ja riitelen usein vain yksin sisälläni. Ehkä juuri tästä syystä matematiikka on ollut aina mun lempiaine - se päättyy aina johonkin, asiat ratkeaa... hah mikä aasinsilta.  Mutta, siis mitä yritän sanoa, en tiedä, piti vain alkaa kirjoittaa ja yrittää purkaa nää miljoona ajatusta pääni sisältä. Tänään olen taas törmännyt ajatukseen "ketä varten me olemme ja elämme". Toimin paljon hetken mielijohteesta, fiiliksen varassa ja annan mennä jos siltä tuntuu, saan päähänpistoja ja sitten teen - tämä sama koskee niin kotia, työtä kuin arkea. Tänään olen itkenyt ilosta ja surusta, nauranut vedet silmiin, tuntenut suurta pettymystä, ollut käsittämättömän onnellinen, menettänyt fiilikset kaikkeen, innostunut uudesta, haaveillut, luovuttanut, tuntenut kiitollisuutta, epäillyt itseäni, nuaranut maailmalle, vihannut, rakastanut, ollut ymmärretty, ollut ymmärtämättä, ollut vääränlainen, ollut oikeassa  - pohtinut kaikkea tätä, mikä minun pitäisi olla, mitä minun pitäisi ajatella. Mielessäni pyörii kysymys, miksi maailma on niin epäreilu? Liian pieni ihminen näin suuriin ajatuksiin.

Äsken tuijotin väsynyttä lasta silmiin, kun työntelin vaunuja pitkin lumisia katuja ja muistin taas mikä minun elämässäni on kaikkein tärkeintä.

Oikeastaanhan päivä ei ole ollut hassumpi, vaikka päässä fiilis onkin täysin eri, nyt yritän vain kaivaa ne ihanat uutiset sieltä pääkopasta, joita tänään olen saanut ja nostan suupielet ylöspäin. Tilaamamme julisteetkin tuli ja sai kehykset ympärilleen, toinen pääsee koristamaan mieheni uutta toimistoa ja toinen sai jäädä nojailemaan olohuoneen seinälle. Teksteistä käytiin pientä vääntöä, mutta onneksi kompromissi löytyi!



Erästä radiohittiä lainatakseni, "elämä on hassuu, ja ku sataa sitä kastuu..."



2015/01/20

Sataa, sataa, ropisee - pisaroita lastenhuoneessa

Entten tentten ja edes takas on mennyt meidän poikien nukkumajärjestelyt ja huoneet. Valitettava tosiasia on se, että pojat ei vaan voi nukkua samassa huoneessa. Nyt, kun pojat ovat (taas) omissa huoneissaan niin myös pienempi vetelee vihdoin yöunia illasta aamuun ja yöheräilyt on jäänyt ainakin suurimmaksi osaksi taakse. Vieläkään huonejärjestely ei täysin toimi, sillä kun Petrus majailee yläkerran huoneessa on lelut luonnollisestikin ympäri olohuonetta, koska en uskalla antaa hänen leikkiä yksin ylhäällä. Jotenkin tuntuisi kummalta laittaa noin pieni kuitenkaan yksin alakertaan, enkä vielä täysin usko yöheräämisien totaaliseen loppumiseen, joten olen laiska en jaksaisi yöllä itse ravata rappusia. Niinpä Oliver siis on toistamiseen valloittanut alakerran makuuhuoneen, joka on muuten maailman hankalimman mallinen sisustaa.

Petruksen huone alkaa hiljalleen hahmottua ja tylsät valkoiset seinät saivatkin pienestä päähänpistosta seinään pisaroita liitutaulutarrasta! Itseasiassa juuri tuo samainen seinä on kerran jo ollut täynnä pisaroita, kunnes keksin että ei olekaan hyvä, revin kaikki irti ja kaduin saman tien... No nyt on uudet ja tälläkertaa laitoin niitä sinne tänne pienissä ryhmissä. Molempien huoneissa jatkuu koko kodin vallannut musta-valkoinen teema, jota piristetään värikkäillä leluilla ja tekstiileillä.


Petruksen huoneeseen kannettiin myös tuo vierassohva, joka ei oikein mahtunut Oliverin huoneeseen mitenkään järkevästi. Eipä meillä niin usein vieraita ole, että tuolla niin suurta käyttöä edes on... Mutta onpa varalta! Petrus itseasassa tykkää sohvasta kovasti ja aika usein kun touhuaa omassa huoneessaan niin kerää ensin pinon kirjoja sohvalle ja sitten istuu siihen niitä selailemaan.

Olen innostunut tekemään kaikkea itse ja kauheasti olisi ideoita kun vain ehtisin niitä toteuttamaan! Petruksen huoneeseen olen aika paljon tehnytkin - päiväpeiton, verhot, reunapehmusteen ja pisarat. En ole mikään käsityönihmelapsi, mutta onneksi niitä harvemmin kukaan täällä kotona tiirailee sen tarkemmin. Tekeminen on terapeuttista ja palkitsevaa, sekä säästää usein myös kukkaroa mukavasti.

Ehkä näistä poikien huoneistakin lisää pian, kunhan saadaan niitä valmiiksi. Isommalla on ainakin niin paljon toiveita huoneensa suhteen, että se huone valmistuu ehkä hieman hitaammin.

2015/01/19

String system - hylly josta haaveilin

Viimeksi kirjoittelin hieman henkilökohtaisempaa asiaa ja purin asiaa mielen päältä, helpotti! Viikot hurisee sellaisella vauhdilla eteen päin, että kohta varmaan huomaan juoksevani shortseissa ja kevät on jo takana, no toivottavasti ei! Paljon kivoja juttuja on luvassa tälle keväälle ja tää vuosi on alkanut jotenki ihan mielettömän kivasti, odotukset siis melko kovat näiden ensimmäisien viikkojen perusteella.

Tänä aamuna sähköpostiin tuli viesti joka teki minun lisäkseni kuusi nuorta tyttöä onnelliseksi, ryhmäni nimittäin selvitti tiensä Arktisiin Askeleisiin. 255 hakijan joukosta 63 teosta selvitti tiensä lopulliseen tanssikatselmukseen, joka järjestetään Oulussa maaliskuun lopulla! Nyt sitten vaan lisää treeniä hyvillä fiiliksillä! JES! Oon jo nyt mahdottoman ylpeä tytöistä.

Viikonloppuna saatiin myös vihdoin ja viimein Stringsystemille jatkoa, ja suunniteltu kokonaisuus on nyt seinässä. Työpöytähän tuossa on ollut jo tovin, ja tuo kaappikin odotellut paketissaan, mutta matala seinäpaneeli ja lehtihylly tilattiin ennen joulu Room21:sta. Tilaus tuli nopeasti, mutta postista annettiinkin meille vain toinen paketti mukaan ja kun sitten joulun jälkeen alettiin kasaushommiin, huomattiin tuon lattiapaneelin puuttuvan. Matkassa oli huonoa tuuria ja paketti oli ehitnyt lähteä jo paluumatkalle. No, ystävällisen asiakaspalvelun kautta asia saatiin hoitoon nopeasti ja paketti saapui viikkoa myöhemmin. Kävinkin sen sitten heti noutamassa sen kun saapumisilmoitus tuli. Ja nyt se on vihdoin kasassa. Tykkään niin kovasti stringin ajattomasta ja kevyestä ulkonäöstä. Uskallan väittää että tämä on nyt sellainen ostos joka kulkee meidän mukana hamaan tulevaisuuteen. Koti alkaa siis hiljalleen muotoutua mieleni mukaan... asuntokuumekin saattaa hiljalleen alkaa vaikka helpottaa, mut silmät pidetään auki kuitenkin;) Jospa mun tilaamani jututkin saapuisi pian niin saan olohuoneen ilmeelle vielä vähän piristystä. Kodin laittaminen on kyllä ihanaa, kukkaro on vaan hieman erimieltä. Mutta pikkuhiljaa ja harkiten niin säästyy turhilta ostoksilta.





Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! Nyt ulkoilemaan ja nauttimaan auringosta joka vielä hieman tuolta kurkistaa.

2015/01/16

Ihanan kummallinen elämä

Reilu vuosi sitten istuin neuvolassa jälkitarkastuksen merkeissä. Meille kaikille äideille tuttu juttu, kysellään kuulumisia, tarkastellaan miten on palauduttu synnytyksestä ja puhutaan tulevasta. Minulle hoitaja painotti, kuinka raskautumista ei saa edes harkita vuoden sisällä, kun takana oli kaksi sektiota, kroppani ei tulisi kestämään sitä. No, naurahdin ja sanoin, että kyllä meidän joukkue on nyt tässä ja tällä hyvä. Hoitaja virnuili, että kun olen vielä kovin nuori ja ehdin vielä vaikka ja mitä, mutta olin varma asiasta, että kaksi riittää kiitos, hyvä näin. Minun hermoilla ei kolmen kans enää taisteltaisi ilman romahduksia. Kotiin lähdin jälkitarkastuksesta pettyneenä, kroppani ei ollut palautunut kuten toivoin ja liikunta kielto iskettiin päälle. Mietin että mitä jos en enää saakaan itseäni kiinni niskasta ja jämähdän sohvaperunaksi, no onneksi veri vetää tanssimaan ja huoli on haihtunut ja tunnistan taas itseni peilistä. Minun ruokahalulla ei todellakaan kestäisi vain makoilla sohvalla.

Vuotta myöhemmin muistelen tuota neuvola käyntiä nauraen, nimittäin kaksi viikkoa jälkitarkastuksen jälkeen se iski! Nimittäin kauhea haikeus siitä, että en enää ikinä kokisi vauvavatsaa, niitä ensimmäisiä potkuja, niitä ensimmäisiä hymyjä, sitä tunnetta kun nään vauvan ensimmäisen kerran. Tuolloin ensimmäiset pienet vaatteet oli jo pakattu laatikoihin ja ajatus siitä etten enää tarvitsisi niitä tuntui kamalalta ja tuntuu edelleen. Mieheni on vahvasti sitä mieltä, että kaksi riittää eikä enempää lapsia meidän perheeseen tule ja tämä saa minut joka kerta turhautumaan kun asiasta edes puhutaan ääneen. Olen siis miettinyt asiaa viime aikoina paljon, johtuen varmasti siitä, että ystäväpiiristäni satelee vauvauutisia. Olen asian kanssa melko yksin, tai siltä minusta ainakin tuntuu, vaikka tavallaan tiedän etten ole. Mieheni ajattelee asiaa taloudelliselta kannalta ja minun jaksamiseni kannalta, sekä edellisten perusteella ehkä hieman pelkää raskautta. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että teillä on vielä aikaa ja olette vielä niin nuoria, mutta kyllä minä voin aivan rehellisesti myöntää, että haluan elää vielä omaa elämääni kun lapset lentävät pesästä, enkä halua tuolloin olla eläkeikäinen. Siksipä kolmas pitäisi tehdä nyt, jos meille siis sellainen suotaisiin, eihän niitä lapsia noin vain tehdä. 

Minulla on paljon ystäviä ja tuttavia jotka ovat eläneet täysillä, matkustelleet, opiskelleet ja nauttineet elämästään nuorena. Joskus iskee kateus kun katson kuvia kun kaverit loikoilevat aurinkorannalla drinkit kädessä, tai vilkuttavat iloisesti maailman toiselta puolen isot reput selässä. Siinä kun kakkavaippaa vaihtaa ja kuuntelee kiukuttelua vääränlaisesta leivästä hiukset nutturalla kolmatta päivää ja eiliset meikit kasvoilla, tuntuu oma elo melko kiinnostavalta sillä hetkellä. Mutta sitten seuraavalla sekunnilla joku halaa mua jalasta ja toinen tarjoaa piirrustustaan, jossa äiti on pukeutunut supersankariksi, valitsemani tie tuntuu taas juuri oikealta, juuri siltä mille tielle olisinkin halunnut eksyä. Mielestäni ei ole oikeaa eikä väärää suuntaa siinä, haluaako lapset nuorena ja viettää "omia vuosiaan" sitten myöhemmin, vai elääkö nuoruuttaan pitkään ja miettii sitten haluaako edes lapsia. Jokainen tehköön niin kuin itse itselleen parhaaksi kokee ja nauttikoon omasta elämästään, ja iloitkoon toisten puolesta. Maailma olisi melkoisen tylsä paikka jos me kaikki eläisimme yhdellä ja samalla kaavalla, eikö?! 

Mutta, palataanpas aiheeseen "vauvakuume". Mistä ihmeestä tuo moinen on minuun iskenyt ja miksi se ei lähde pois vaikka elo helpottuu koko ajan. Enää en ole kävelevä maitokannu, jonka on oltava paikalla kun pieni mies niin vaatii, yöt alkaa mennä jo sulavasti, pojat leikkivät pieniä hetkiä kahdestaan, jolloin saan vaikka laitettua pyykit kuivumaan, pian tuo pienempikin osaa kertoa mitä tahtoo ja vaippa-aikakin on varmasti puolessa välissä, ehkä ylikin. Miksi, oi miksi mä olisin valmis tähän kaikkeen uudestaan? Mun raskaudet on olleet loppumetreille tosi helppoja, olen pystynyt tanssimaa loppuun saakka ja ainoana vaivana on ollut närästys, joka sekin helpotti lääkkeillä. Ylempänä kirjoitin raskauspelosta, jos sitä siksi voi sanoa, mutta tähän on syynsä, joka varmasti on yksi meidän suhteemme kivijalka, hetki, joka herätti ja yhdisti. Kuten sanoin, raskaudet ovat olleet kuin unelmia, mutta Oliveria odottaessani raskaus teki äkkikäännöksen viikolla 34.

Esikoista odotettiin pelon ja onnen sekaisin tuntein, tulevaisuus oli tietämätöntä, olimme vasta muuttaneet yhteen vaikka onneksi seurusteluvuosia oli takana jo monta. Vauva tulisi muuttamaan kaiken. Äitiyslomaa odotin kuin kuuta nousevaa, ehtisin laitella vauvan vaatteita ja sänkyä, ostella puuttuvia asoita ja nauttia kasvavasta mahasta. Toukokuun toinen lauantai ja viimeinen työpäivä, virallinen äitiysloma alkoi maanantaina, laskettu aika kesäkuussa. Mieheni tuli hakemaan minua töistä ja autoon istahdettua mainitsin pääkivusta, jonka jälkeen ajoimme suoraan sairaalaan tarkastamaan verenpaineet ja onneksi mentiin. Akuutti raskausmyrkytys ja kaikki mahdolliset arvot näyttivät pahalta, pelotti, mutta en tiennyt mistä oli kyse, en edes tiennyt mikä on raskausmyrkytys! No, tietämättömänä jäin sairaalaan yöksi, koska lääkäri ei ehtinyt käydä minua tarkastamassa, seuraava päiväkin meni lääkäriä odotellessa ja jokatoinen hoitaja käski vuodelepoon ja jokatoinen antoi luvan kävellä aulaan viettämään aikaa... Sitten, 12.5.2008 aamupunnitus ja sitten pimeni. Seuraava muistikuva on hissistä jossa näen paljon ihmisiä ympärillä ja minulle esitetään kysymys "soitetaanko miehelle vai äitillesi?" Olin hämilläni ja vastasin, että miehelle ja taas pimeni. Yhtäkkiä herään kamalaan nälkään ja haluan jugurttia.  Hoitaja katsoo minua ja kysyy tahtoisinko jotain ja pyydän jugurttia, en tajua mistään mitään ja hoitaja riemastuu siitä, että haluan syödä, fiilis oli outo! Sitten alkoi selvitä, myrkytys oli päässyt harvinaiseen voimmakkuuteen ja aiheuttanut kouristuksen aivoissani, jonka vuoksi olen kaatunut, lyönyt pääni ja hengissä huonekaverin nopean toiminnan ansiosta, lapsella kaikki hyvin ja näytti kuulema kovasti isältään. Kolmen päivän teholla makoilun jälkeen pääsin vasta poikani luokse, hän oli pieni ja makasi kopissa, tarvitsi apua hengitykseen ja ruoka meni nenä-mahaletkun kautta. Rakastin häntä heti ja tiesin, että asiat voisivat olla paljon huonommin ja meillä on toisemme ja terve lapsi, 9 pisteen pieni poika. 

Toista raskautta seurattiin alusta saakka tarkasti, koska kuulun riskiryhmään eikä kroppani kestäisi enää toista samanlaista tapausta. Raskaus eteni mallikkaasti ja jokaisessa ultrassa meille todettiin tulossa olevan jäntevä vauva. Viimeinen ultra oli 12.9. torstaina, jossa hoitaja sanoi ettei taida herralla olla kiire, ja että varautuisin viikon päästä käynnistykseen. Samaisena iltana meni lapsivesi ja minut käskettiinkin suoraan sairaalaan. Sektion vuoksi käynnistys aloitettiin hyvin varovasti ja lopulta lauantaiaamuna pääsin synnärille hieman tehokkaampiin käynnistysmenetelmiin ja sain epiduraalin, jonka avulla sain nukuttua. Sunnuntaiaamuna edellisenä iltana onnea toivottanut hoitaja tuli huoneeseen, eikä ollut uskoa silmiään, me olimme yhä siellä ja minä ihan yhtenä kappaleena. Lopulta minut päätettiin leikata, joka oli pettymys sen kaiken yrittämisen jälkeen, mutta samalla helpotus, en olisi jaksanut enää tuntiakaan. Vauva saatiin vihdoin ulos vaille yksi iltapäivällä 15.9.2013, 65tuntia ja 56minuuttia lapsivesien menon jälkeen. Turhautuminen ja pettymys omaan kroppaan oli valtava. Lopulta sain tuon pienen tuhisevan nyytin aivan kasvojeni eteen ja helpotus ja rakkaus veivät huolet mennessän, odotus oli vihdoin ohi.

Hakemassa pikkuveljeä kotiin<3

Jos meille siis suotaisiin vielä kolmas lapsi, raskautta seurattaiisin taas tarkoin ja suunniteltu sektio olisi luultavasti viimeistään viikolla 38. En kuitenkaan halua kolmatta lasta yksin, enkä edes haaveilla siitä yksin, joten mikäli mieheni aikoo pitää päänsä, minun on kai nöyrryttävä tilanteeseen. Ja ei, en aio katkeroitua asiasta, näin olen päättänyt. Minulla on maailman ihanimmat pojat ja ihana mies joita rakastan, joten tässäkin suhteessa on kai tehtävä kompromisseja. Tulevaisuus näyttäköön mihin elämämme johtaakaan. Minä jotenkin uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Elämässä pitää olla pettymyksiä ja suruja, jotta osaa nauttia ilosta ja onnesta. Voihan olla, että vielä jonain päivänä meidän auton takapenkillä tapellaan siitä, kuka saa vuorostaa istua keskipenkillä tai sitten meidän auton keskipenkki pysyy koirien paikkana, kuten nytkin. Välillä todella mietin, että olenko hullu kun edes haaveilen kolmannesta minun hermoillani. Enkä myöskään usko että tämä kovin kauaa kestää, helppous saattaa viedä voiton vielä. Arvostan kyllä monilapsisten perheiden äitejä aivan älyttömästi ja ihailen sitä, että he pystyvät pitämään koko homman kasassa.

On tämä elämä vaan niin kummallista, ja entäs sitten tämä äitiys... Äitiyttä voisi kuvailla miljoonilla eri sanoilla, onhan tämä yhtä aikaa pelottavaa, ihanaa, väsyttävää, virkistävää, uutta, vanhaa, kummallista, tavallista, se on kaikkea ja mikä parasta, ja ehkä myös pahinta, se on sitä kaikkea joka päivä! Äitiyttä ei voi mitata synnytyksen, imetyksen, tai lastenmäärän perusteella, äitiys ei ole kilpailu. Suuri arvostus, hatun nosto ja voimahalaus jokaiselle äidille ja isälle! Hyvä me!






2015/01/14

Sisustuskriisi

Sisustuslehdet, blogit, nettikaupat, sisustusosastot, kaikki alkavat hiljalleen siirtyä kevään väreihin ja kevään kuumia trendejä ennustellaan ja tuodaan markkinoille pikku hiljaa. Aurinko näyttäytyy välillä tauon jälkeen ja kaikki ennusteet kulkevat kohti kevättä.

Asuntokuumeen myötä olen löytänyt kodistamme paljon asioita jotka eivät enää miellytä, tarvitsevat päivitystä tai eivät vaan muuten toimi. Viikonloppuna pyöräytin olohuoneen takaisin edelliseen järjestykseen. Kun loputkin joulukoristeet oli siivottu pois, olohuone tuntui liian autiolta ilman kuusta (jota en kyllä siis ikävöi). Tuumasta toimeen ja sohva, sekä tv-taso vaihtoivat paikkaa sillä välin kun mies teki lumitöitä pihalla ja pojat rakensivat legoilla. Tää järjestys vaan jotenkin uppoo muhun, vaikka aluksi epäröinkin. Sohvan haluaisin uusia sirompaan ja seiniin haluaisin uuden värin lisäksi muutaman taulun... myös maton vaihto kutkuttaisi, mutta en ole vielä ihan varma millaisen haluaisin. Ehkä sohva saa nyt vielä kelvata, jos aloittaisi vaikka niillä tauluilla. Tekstiileissä meillä vallitsee nyt vahvasti musta ja valkoinen. Kevään selkeitä trendejä näyttäisi olevan pastilliset värit, joita ehkä hieman vielä vierastan... joten saa nähdä vievätkö ne minut mukanaan! Vanhat tuntuvat näin joulun jälkeen ihan kivoilta, mutta jokseenkin koko koti tuntuu nyt hieman tylsältä.  







Välillä tuntuu, että mitä jos me kuitenkin päädymme tämän myymään ja ostamaan pitkään haaveissa olleen yksikerroksisen omakotitalon, että kannattaako tänne nyt mitään hankkia. Ouluun muuttaessamme me etsimme juurikin yksikerroksista taloa, vaan lopulta tämä vei sydämemme... Joten, nyt kun kotia on siivottu, järjestetty ja laitettu, (sekä ostoslistaa kasvatettu) niin päätin, että kun jokaisen nurkan olen saanut edes vähän silmää miellyttäväksi, otan kameran käteen ja aloitan kierroksen ulko-ovelta ja mietin mihin juuri tässä talossa ihastuin... Tästäpä toivottavasti kirjoittelen pian! 


























Eteistä aloinkin jo karsimaan ja iso lipasto tuulikaapista sai lähteä, vaikka kätevä säilytykseen olikin. Lumiset rattaat saivat nyt hyvän tilan sulaa, pipoille ja hanskoille taidan hankkia vain korit, joista pojat saa ne itse otettua. Väliaikaisesti kaikki on tungettu componibiliin, joka vähän vahingossa löysi paikkansa meidän eteisestä. Itseasiassa juuri eteinen sai minut miettimään tämän talon hyviä puolia ja punnitsemaan uudestaan koko asunnonvaihtoa. Mutta, never say never, eli eihän sitä tiedä jos joku talo vie meidän sydämet täysin vai valtaako tämä ne vielä uudestaan? Aika näyttäköön... kiirehän meillä ei ole.

2015/01/09

Suolaista piirakkaa arjen herkuksi

Pikaiset moikat perjantaifiiliksellä! Ensimmäinen viikko arkea (tai no, puolikas) alkaa olla takana ja viikonloppu häämöttä edessä. Aamut on venyny liian pitkiksi ja joka aamu ollaan juostu bussiin viime hetkellä, eskarilainen aamupalaa mussuttaen. Kuitenkin joka aamu ollaan ehditty ja ensi viikko on varmasti heräämisien kannalta jo paljon helpompi. Huomenna ja sunnuntaina voi taas vähän venyttää aamuja...

Tekasin eilen ruuaksi ja välipalaksi suolaisen piirakan ja siitä tuli niin hyvää, että ajattelin tämän helpon herkun vinkata tännekin. Teen aika usein suolaisia piiraita ja ilman siis mitään tiettyä ohjetta vaan heittelen millon mitäkin joukkoon. Eilinen piirakka piti sisällään naudanpaistia (siis, sitä mitä laitetaan leivälle), paprikaa, raejuustoa, sipulia, persiljaa ja juustoraastetta. Pohjalle sivelin hieman salsaa antamaan makua ja viimeisenä heitin päälle purkin ruokakermaa tuomaan kuohkeutta. Pohjan nappasin tällä kertaa valmiina pakastealtaasta. Maailman helpoin siis tehdä kun mitään ei tarvitse erikseen kypsytellä. Uuni lämpenemään, piirakka pohja vuokaan ja täytteet siihen sillä välin kun uuni lämpenee. 200-asteisessa uunissa 30-35min ja piirakka on valmis tarjottavaksi. Jos malttaa hetken antaa vetäytyä ja jäähtyä on piirakka mielestäni vielä parempaa, eikä ylijäänytkään huonone vaikka sitä mikrossa myöhemmin lämmittäisikin. Kylkeen nappasin vihersalaattia ja tää meni mainiosti lounaana itselle ja välipalana muille.



Nyt pikku-ukkeli unille ja  tuntien suunnitteluun, kohta onkin jo aika juosta (tai oikeastaan tarpoa hangessa) hakemaan eskarilainen ja sit onkin aika lähteä töihin... Mukavaa perjantaita kaikille!

2015/01/07

Tanssia ja kiirettä

Lauantaina treenit, sunnuntaina treenit, maanantaina treenit, tiistaina avoimet ovet ja muutamat muut tunnit, tänään suunnittelua, huomenna tunnit, perjantaina tunnit, lauantaina tunnit, sunnuntaina tunnit... arki todellakin on täällä! No, onneksi rakastan työtäni ja samalla nautin siitä niin paljon, että välillä melkein unohdan olevani edes töissä.

Arki siis aloitti hiipimään luoksemme jo lauantaina ja eilinen kuuden tunnin opetuspäivä sai viimeisetkin ajatukset pois lomasta ja siirsi ne jo kohti edessä siintävää kevättä. Muulla perheellä arki alkoi sitten tänään ja uskallan väittää, että lomalla venyneet aamut eivät helpottaneet yhtään tämän aamun herätystä. Mut päivästä selvittiin, jokapaikassa oltiin ajallaan ja enää kolme yötä lauantaiaamuun, jolloin kenenkään herätyskello ei soi.

Kevät tulee olemaan melko hektinen, sillä halu hoitaa lapsia kotona ja tehdä töitä mahdollisimman paljon, ei ole helpoin yhtälö. Meidän perheen yhteinen aika tulee siis olemaan hieman kortilla, mutta toivottavasti osataan sitten nauttia niistä yhteisistä vapaapäivistä entistäkin enemmän ja arvostaa tätä kaikkea mitä meillä on. Mieheni tekee töitä maanantaista perjantaihin, sekä reissaa työnsä puolesta melko paljon, joten on varmaan tosi hankala arvata mihin väliin minä - ihminen joka ei osaa olla paikallaan - on saanut työnsä sovitettua, no viikonloppuihin tietenkin. Eli meidän perheessä joku on aina töissä. Päätin, etten stressaa asiasta ollenkaan, vaan nautin jokaisesta tanssitunnista jonka saan pitää, aion myös treenata hieman itse, olla mukana muutamassa kisaohjelmassa ja tehdä ohjelmia nuorille tanssijoille. Tiedän, että ympärilläni on ihmisiä jotka pelkäävät etten jaksa, tai että meidän perhe kärsisi tästä kaikesta, mutta huoli pois, tää on meidän elämää ja kun me ei stressata, miksi muidenkaan pitäisi. Tanssi on osa minua, mutta se täyttää mun elämästä melko pienen siivun, sitä isointa siivua kun johtaa nuo kaksi poikaa, jotka sen siivunsa saavatkin pitää aivan omanaan!

Jos mietin tulevaa kevättä tästä päivästä eteenpäin, saan sen aina aluksi tuntumaan kovin kiireiseltä. Välillä jopa mietin, että olenko huono äiti ja vaimo kun olen joka perjantai-ilta pois ja viikonloput töissä, päivisin pojat saattavat kulkea mukana työhommissa ja välillä illat venyvät todella myöhäisiksi harjoituksien vuoksi. Onneksi vierelläni on kuitenkin tuo mies, joka seisoo jalat maassa, eikä anna minun miettiä moisia ollenkaan. Maanantai, tiistai, keskiviikko ja torstai illat me olemme kotona koko perhe, tehdään perusjuttuja, viedään Oliveria harrastuksiin yhdessä, ulkoillaan, saunotaan, pelataan pelejä ja löhötään sohvalla. Perjantaisin pojat viettää iltaa iskän kans, tulee hakemaan mua töistä 19:30 ja sit voikin vielä viettää hetken aikaa sohvalla. Lauantaina syödään aamiainen yhdessä ja sitten äiti karkaa töihin ja tulee sitten kun on iltaruuan aika ja sit ehtii vielä viettää karkkipäivääkin ja katsoa tv:tä hyvässä seurassa. Sunnuntainakin syödään aamupala yhdessä, sekä iltaruoka. Välillä päivät saattavat venyä, mutta toisaalta me taidetaan kuitenkin tehdä aika paljon juttuja perheenä. Ja tää keväthän on yhtä lomaa hiihtolomineen ja pääsiäisineen... kesää kohti siis hymyssä suin!

Eilen töihin ajelessani mua vastassa oli aurinko, se paistoi suoraan silmiin ja näkyvyys oli hetken melko huono, mutta kyllähän se toi väkisinki hymyn huulille ja ajatuksia kevääseen ja kesään. Mulla on niin vahva fiilis, että tää vuosi tuo mukanaan paljon hyvää!


2015/01/03

Viimeinen sivu, vuosi 2014.

Viime vuoden viimisenä päivänä nukutin Petrusta, tuota 1-vuotiasta ikiliikkujaa viereeni Kuusamossa. Lapsi joka vihaa paikallaan oloa, rakastaa tutkimista, ei nukahda vaikka väsyttää jos sängystä on mahdollisuus omin avuin kavuta alas ja ei voi sietää pimeyttä. No, lopulta pari tuntia nukutuksen aloituksesta ja muutaman luovutuksen jälkeen kaikki mun miehet olivat unessa, kello löi 00:00 ja vuosi vaihtui. Makoilin sängyllä pinna hieman kireällä ja kuuntelin pihalta kantautunutta pauketta, joka ei onneksi kestänyt kauaa. Lopulta korviini kantautui vain tasainen tuhina, joka sai mieleni kevenämään. Jäin hetkeksi miettimään kulunutta vuotta, joka juuri jäi taakse, vaikka tuntui kuin se olisi vasta alkanut.






















Vuosi 2014 tuntui menevän jotenkin tosi nopeasti, johtuen varmasti vauva-arjesta täysin uudessa ympäristössä. Hetkeksi piti siis todella pysähtyä miettimään, että mitä mun elämässä todella tapahtui kuluneen vuoden aikana. Vuosi oli melko raskas, vaikka siihen mahtui myös paljon onnea ja iloa. Alkuvuosi meni nauttien vauva-arjesta, katkonaisia öitä ja kotipäiviä, reissu Tampereelle poikien kanssa sekä joku pyörähdys Kuopiossa, muuta en alkuvuodesta muista. Näin jälkeen päin ajateltuna, saatoin olla hieman väsynyt... Loppu keväästä rakas mummoni nukkui pois ja koko kevät oli menettää merkityksensä. Kevätaurinko toi kuitenkin energiaa, ulkoiltiin paljon ja odotettiin kesää, olin onnellinen lapsista, niin mummo olisi tahtonut. Kesä oli ihana! Lämpö, oma piha, aamukahvit omalla terassilla, auringonottoa päiväuniaikaan, vesileikkejä, kesälomareissu ja grilli-iltoja. Kesän lopulla tein myös jotain, jota olin jo pitkään miettinyt, nimittäin aloin kirjoittamaan tätä blogia! Muistan vieläkin sen jännityksen kun julkaisin ensimmäisen kirjoitukseni. Sitten, yhtäkkiä kesä oli ohi ja tuntui kuin aika olisi kelattu suoraan jouluun. Syksy oli melko kiireinen, aloitin työt pienellä määrällä, esikoulu rytmitti viikot ja harrastukset veivät illat, perheen yhteinen aika oli kortilla. Talo, jossa oltiin asuttu vuosi, alkoi tuntui vääränlaiselta, on portaat ja kodinhoito yläkerrassa ja takkakin puuttuu, luntakaan ei näkynyt ja oli pimeää. Vali vali vali, ihme, että tuo mies on vieläkin tuossa. Sitten tuli joulu, iski ahdistus, tuli ilo, hiipi joulumieli ja lopulta tuli Jouluaatto ja oli ihanaa! Pyhänä vein mummon haudalle kynttilän, rakkaudeksi, muistoksi ja hyvän joulun toivotukseksi. Vuosi veteli viimeisiään, se tuntui hyvältä, tuntui, että tahdoin jo kääntää seuraavan sivun ja katsoa, mitä vuosi 2015 toisi tullessaan. 

Tältä vuodelta minä odotan paljon hyvää, rakkautta ja terveyttä, tänä vuonna aion nauttia elämästäni. En murehdi enää milloin kotiudun tänne tai käytä energiaani voivotellen, vaan elän päivän kerrallaan, otan ilon irti jokaisesta hetkestä ja annan kaikkeni! Eilen illalla katsoin poikien touhuja, ja ihmettelin miten niitä voikin rakastaa niin paljon! Jälleen kerran täytyy vain nöyrästi itselleen todeta, että minulla on paljon enemmän kuin huomaankaan. Minulla on mainio syy olla onnellinen. 

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kaksi "vaivaa" siirtyi mukana tälle vuodelle - talokuume, joka ei ole helpottanut yhtään ja pieni vauvakuume.  Miehen mielestä kaksi lasta on tarpeeksi ja talokin meillä on ihan kiva(tosin kahdessa kerroksessa ja olisihan uusi luultavasti kalliimpi). Joten, jos joku tietää hyvän lääkkeen näihin kuumeisiin, niin saa vinkata! Sisustuksen päivittäminen helpottaa onneksi ajoittain talokuumeeseen... 

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!